Miten sitä oppisi olemaan taas lapsi? Onnistuisi olemaan jotenkin niin liikuttavan onnellinen pienistä asioista, uskaltaisi näyttää tunteensa ja mielipiteensä ja olla oma itsensä. Ja miten se mieliala voikin muuttua niin nopeasti täydestä ilosta suureen raivoon tai suruun, ja sitten taas hetken päästä nauraa tyytyväisenä jollekin.

Eihän siitä edes ole mitenkään älyttömän pitkä aika kun on itse ollut lapsi ja muistan sen, kuinka tylsää oli kun aikuisilla oli kiire, eikä aikaa kuunnella kaikkia lapsen mielestä huisin tärkeitä, mutta aikuisten mielestä turhia, asioita. Muistan sen, että oli ikävää kun joku sanoi kiireessään ehkä tarkoittamattakaan, pahasti ja sen, että olin suhteellisen herkkähipiäinen lapsi, koska loukkaannuin aina kun joku oli minulle omasta mielestäni ilkeä, vaikka tosiasia ehkä oli, nyt aikuisen näkökulmasta katsottuna, se, että itseasiassa olinkin itse tiellä ja jaloissa ja se tarina siitä naapurin kirppuja kuhisevasta koirasta joka hyppäsi hassusti ojaan, ei kiinnosta enää ensimmäisen 7 kerran jälkeen ketään. Ja silti, vaikka muistan nämä kaikki, niin unohdan sen silti oman lapseni kanssa. Tai yritän muistaa ja toisinaan muistankin, mutta välillä tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että aikani on rajallinen ja en pysty antamaan lapselleni sitä huomiota mitä se kaipaisi.

Meidän lapsi ei ole helppo - siis omasta mielestäni. Mieheni mielestä lapsi on suorastaan hirviö joka tuli pilaamaan hänen elämänsä. Tai siltä minusta välillä tuntuu. Olen välillä miettinyt, että meillä voisi mennä lapsen kanssa paremmin kahdestaankin. Toisaalta, mies on hyvä isä silloin kun haluaa, ja nyt meillä menee taas hyvin - samaa ei olisi voinut sanoa kovinkaan monessa vaiheessa tässä viimeisen vuoden aikana. Melko tarkkaan vuosi sitten meidän ongelmat alkoivat, mutta en jaksa niitä nyt alkaa puimaan - asioita on selvitetty ja jatkamme matkaa yhdessä.

Mutta takaisin siihen lapsen sielun elämään. Lapsi on oma pieni ihminen, sitä on hauska seurata, katsoa mitä lapsi puuhaa ja nauttia yhdessä iloista ja surra yhdessä suruja. Meidän lapsi oppi tänään pyöräilemään. Vielähän se meno on vähän töksähtelevää, mutta kyllä se siitä, hienosti se sotki menemään kun kannusti ja myöhemmin kertoi puhelimessa innosta soikeana, kuinka oli hienosti oppinut pyöräilemään :) Kohta saan ehkä kaverin koirien kanssa lenkille, pääsee itse hölkkäilemään koirien kanssa, jos polvi vaan kestää. Toivotaan parasta.

Eikä paljon taas aihe rönsyillyt :) No, jokatapauksessa. Lapsena on kivaa, nyt aikuisena miettii liikaa, liikaa vaaroja, liikaa kaikkea muuta, niin että hauskanpito unohtuu ja muuttuu happamaksi ikäväksi aikuiseksi. Tätä vastaan kannattaa taistella.