Muutettiin lapsen ja koirien kanssa sitten maalle. Elokuussa. Mies arpoo onko tulossa ja jos on tulossa, koska on tulossa ja josko siinä välissä ehtisi käydä höyläämässä paria tyttölasta siinä sivussa. Maalla on mukavaa, ei siinä mitään. Viihdyn omissa oloissani, minulla on uusi työpaikka ja lapsikin viihtyy, ainakin päiväkodissa. Kotona on menossa mörkö-kausi, ikävä isiä ja ikävä kerrostaloa, josta oli hienommat näkymät ikkunasta, mitä täältä maantasosta. Vapaapäiviä me ei kestetä lapsen kanssa kumpikaan, menee vain tyhjänpäiväiseksi riitelyksi kaikesta pikkuisestakin. Töissä viihdyn, mukavia työkavereita ja helppo työ, asiakkaat saavat toisinaan repimään hiuksia päästä ja toisinaan taas niin hyvälle tuulelle, että jaksaa kepoisesti taas ne ei-niin-miellyttävät jutut. Mikä voisi olla mieltä ylentävämpää kuin tökeröt iskuyritykset? Ne on oikeasti hauskoja ja piristää kummasti silloin kun hautoo mielessään että mitä on tekemässä tämän nykyisen kanssa. Tai mitä pitäisi tehdä. Miten kauan ihminen voi odottaa että toinen osapuoli kasvaisi aikuiseksi ja unohtaisi ylimääräiset? Vai onko se miehille vain niin ylitsepääsemätön juttu, ettei sitä kannata edes odottaa? En tiedä... Kun ei jaksaisi miettiä ja myrkyttää omaa mieltään koko ajan miettimällä näitä, mutta kun...

No aika näyttää, kai.

Tavallaan leikittelen ajatuksella uudesta miehestä, sellaisesta joka oikeasti välittää minusta, sellaisesta johon voisin luottaa sataprosenttisesti, joka tykkäisi halailla ja jonka kanssa voisin istua vaikka vaan sohvalla telkkaria katsomassa. Sellainen turvallinen, miellyttävä ihminen, josta uskoisin, että ajattelemme oikeasti olevamme samalla tasolla ja niin edelleen. Onko sellaisia miehiä olemassa ylipäätään? Toiset huomioon ottava, tavallinen mies. (Joka siis tietenkin ottaisi myös toisen ihmisen lapsen kuin omakseen ja pitäisi myös koirista ja joka ei kokoajan olisi vaatimassa jotain...:) Jos tulee mieleen, niin ilmoittautumisia otetaan vastaan vaikka kommenteissa :)