Olin joskus nuorempana vuoden jenkeissä. Olin lähtiessäni muutamaa kuukautta vaille 17, sellainen ujo tyttö, niinkuin moni samanikäinen. Olin kuitenkin sen verran aivoton, etten ajatellut riskejä mitä vieraaseen maahan, vieraiden ihmisten luokse muuttamisessa voisi olla. Ja nyt jälkeenpäin voin sanoa, että hyvä niin. Vietin yhden elämäni parhaista, ellen peräti parhaan, vuoteni auringon paisteessa ihanien ihmisten kanssa.

Tutustuin Celaineen koirien kautta. Etsin netistä ja lehdistä tietoa amerikkalaisista kasvattajista, joiden kanssa juttelin sähköpostejen ja kirjeiden välityksellä. Sitten tapasin Celainen joka kutsui minut koirineen sinne viettämään aikaa ja oppimaan kenneltytön hommia ja käymään näyttelyissä. Olin tietenkin innosta soikea monta viikkoa vielä kun äitikin näytti vihreää valoa ja tajusin, että pääsen _ihan oikeasti_ muualle. Äiti on myöhemmin kertonut, että pelottihan ja jännittihän se päätös, mutta päätti luottaa, että kaikki menee hyvin.

Maaliskuun 23. päivä vuonna 1999 lähdettiin aamulla aikasin lentokentälle räntäsateessa. Muistan sen räntäsateen harvinaisen hyvin, ja sen kontrastin minkä koin 14 tuntia myöhemmin kun astuin ulos Miamin lentokentällä ja kuuma ja kostea ilma löi naamaan. Lentokoneessa aloin ensimmäisen kerran jännittämään tulevaa, hassua sinänsä, kun ajattelee, etten ollut käynyt muualla kun Ruotsissa ja Virossa aiemmin, ja niissäkään en kummassakaan yksin. Nyt seilasin Atlantin yläpuolella matkalla Amerikkaan...

Luulen, tai itseasiassa tiedän, että Celaine ja Kerry pitivät minua alussa todella omituisena. Ensimmäisen viikon vastasin pelkästään kysyttäessä jotain; vastaus oli joko a) yes, b) no tai c) I don't know. Siitä se sitten lähti. Myöhemmin naurettiin Celainen kanssa, että ensin olin ihan hiljaa ja sitten kun puhetta alkoi tulemaan, niin sit ei enää hiljasta hetkeä tullut. Papatin koko ajan jotain, kävelin Celainen perässä ja kerroin omia juttujani. :)

Meistä tuli todella läheiset ystävät, yleensä selitän vieraille, että Celaine on "ottoäitini" ja puhunkin Celainesta usein nimellä amerikan äiti, mikä sinänsä on hassua, kun omakin äitini asuu nykyään USAssa. Kerryn kanssa olemme myös läheiset, mutta Kerry oli paljon töissä, ja vietimme paljon aikaa Celainen kanssa kahdestaan shoppailemassa ja matkoilla koiranäyttelyihin ja muuta.  Syy miksi nyt kirjoitan tätä, on se, että Celaine kuoli yhtäkkiä odottamatta marraskuussa. Jouluaattona Celaine olisi täyttänyt 52 vuotta. Muistotilaisuus oli pari viikkoa sitten, äitini kävi siellä, harmittaa pirusti, etten itse päässyt, mutta näillä rahavaroilla ei ihan yhtäkkiä ilman varoitusaikaa lähdetä mihinkään. Harmittaa niin moni juttu, mikä jäi sanomatta, olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä aktiivisemmin. Olisi pitänyt käydä Miamissa mutka viime keväänä kun olimme Atlantan lähellä käymässä. Olisi pitänyt ja olisi pitänyt. Miksei mitään voi tehdä niin, ettei tarvitsisi miettiä sitten, että mitä olisi pitänyt tehdä. Harmittaa.